maanantai 30. syyskuuta 2019

Jäähyväiset

Läksiäisaamuna kävimme Núrian kanssa hakemassa churroja kaikille Xurreria Morenosta.  Onneksi en mennyt omin päin ostoksille, koska Kataloniassa ei todellakaan kursailla! Kolme kiloa churroja ja 1,5 litraa suklaakastiketta katosi hetkessä. Jos jotain tarjotaan, niin se myös syödään sen kummempia kainostelematta. Lisäksi oli suomalaista suklaata ja Linkosuon ruislastuja, mutta churrot herättivät eniten kiinnostusta. Niistä myös puhuttiin paljon aamun aikana.

Xurreria Morenon omistaja tarjosi tilauksen valmistumista odotellessa churroja ja tällaisen suklaajuoman. Päällä oli alunperin kolme suklaapalleroa. On se kumma, kun ei saa edes kuvaa otettua ennen maistamista!

Tämä kääryle on yksi pitkä churro, josta kaksi ripeää työntekijää saksivat paloja pusseihin.

Aamupäivän kääntyessä kello yhteen, lähdettiin koko työyhteisön voimin syömään jäähyväisten kunniaksi. Mukana oli myös jo eläkkeelle jäänyt ikämies Manolo. Pakkauduttiin autoihin, ja huristeltiin keskustaan ravintolaan. Myös vapaalla olevat työntekijät tulivat paikalle. Olin niiiiiin otettu. Suomalaisittain myös ajattelin, että ei kai sitä olisi minun takiani tarvinnut.

Ravintola oli järjestänyt pienet pöydät niin, että mahduimme saman, pitkän pöydän ääreen. Listalta valittiin alku-, pää- ja jälkiruoka. Tarjoilija ehdotti minulle omaa räätälöityä kurpitsakeittoa alkuruoaksi, koska listalla ei ollut kasvisruokaa kuin yksi annos, jonka otin pääruuaksi. Juomaksi oli puna- ja valkoviiniä, sekä vettä. Jälkiruuan jälkeen kahvia, likööriä ja cavaa. Maistoin vain hieman likööriä työkaverin lasista, koska ihan en ole tottunut juomaan alkoholia kesken työpäivän. Cavalla kilistelimme kaikki. Tai kaikki muut, paitsi Manolo, joka oli serviciossa niin pitkään, ettei häntä enää jaksettu odottaa. Manolo tuli vähän myöhemmin kilistelemään kanssani, joten ei hän ilman jäänyt.  Sain lahjaksi työkavereiden itse koristeleman puisen laatikon, jonka sisällä oli ihania lahjoja. Rannekoru, La Seu Vella -pienoismalli, ostoskassi ja pieni puuarkku, joka sisälsi pikkuisia pulloja, joissa oli siemeniä. Abbylta sain hänen itsensä tekemiä keraamisia magneetteja, joista yksi esitti etanaa. Tietenkin piti vollottaa lahjat avattuani. Sen jälkeen kyseltiin useaan otteeseen olenko ihan kunnossa. Tietenkin olin, iloinen ja kiitollinen!

Sympaattinen puuarkku.

Sain myös laatikollisen samana aamuna poimittuja viikunoita.

Siemenarkku. Yhdessä pullossa lukee Beaucarnea, eli siinä on pullojukan siemeniä, ooh!


Viimeiset tunnit kuluivat todella ähkyisessä olotilassa papereita allekirjoittaen, viimeistä kertaa paikkoja kiertäen ja ihan lopuksi Abbyn kanssa ulkona kasvipöytiä siivoten. Muut työntekijät kävivät jokainen erikseen hyvästelemässä, ihan jokainen. Ei olekaan niin moni eri ihminen suukotellut koko elämäni aikana! Luulin, että tapana on antaa vain kevyt muiskautus ilmaan poskelta poskelle, mutta kyllä tuli ihan ehtoja pusuja.  Mieleenpainuvin oli Emilion hyvästely, kun hän ensin esitteli miten oli saanut mädäntyneen ruusunpiikin sormestaan ulos, tirskautti hieman mätää näytiksi, sen jälkeen varoitteli Barcelonasta, ja lopulta tuli suukot molemmille poskille ja otsaan. Emilio sanoi, että minulla on aina koti Lleidassa hänen, Núrian ja muun perheen luona.

Niin soi viimeisen kerran alarma, ja aika Bellmuntissa päättyi.

Muistot tästä kuukaudesta jäävät ikuisiksi ajoiksi mieleen. Lleida oli upea kaupunki historiallisine nähtävyyksineen, shoppailu- ja ruokailumahdollisuuksineen. Kannattaa poiketa kauempaakin! Itse Bellmunt oli aivan ihmeellinen paikka, kerran elämässä kokemus. Olen hyvin iloinen, että sain viettää siellä niin paljon aikaa. Parasta kuitenkin oli ihmisten lämpö, tapa huolehtia toisista, positiivinen kiireettömyys ja huoleton suhtautuminen elämään.

Tätä viimeistä päivitystä viimeistellessä olen jo Suomessa. Kotiinpaluu sujui hyvin, ja kylläpä on mahtava olo. Oma koti, oma koira, tasalämpöinen suihku, dubbaamattomat tv-ohjelmat ja paras vuodenaika käsillä! Syksyn viileydessä on mukava muistella aurinkoisen Katalonian kuumuutta. Kaikki me eletään saman auringon alla, niin ihmiset kuin kasvitkin.

Iso kiitos kaikille teille kaikesta avusta, lukuisista tsempeistä ja siitä, että sain jakaa kokemukset kanssanne. Suomessa on kuitenkin kaikkein tärkein ja rakkain, eli läheiset ihmiset. Nähdään!

torstai 26. syyskuuta 2019

Viimeisiä viedään! Pikaiset kuulumiset

Viimeisten työpäivien tehtävät ovat olleet tuttujen asioiden tekemistä. Puiden kastelua ulkona, kasvien siistimistä ja kastelua kasvihuoneessa, istutuskorien tekemistä. Mutta pääsin myös kylvöhommiin! Erisymum cheiri, esp. alheli, suom. kultalakka.  Täysin vieras kasvi! Tuoksuu kuulemma hyvältä. Ja näyttää hyvältä. Siemenet eivät niin häävejä olleet, mutta eiväthän ne ole juuri millään kasvilla.

En tiedä mikä tammi tämä on. Keksin sille itse nimen tammehko, koska enhän tiedä onko se tammi lainkaan.

Kävin karkumatkalla maantiellä. Eivät puut tiedä pidänkö letkusta kiinni vai en, kunhan saavat vettä.

Pulputusta.

Jäätävän iso tilli. Tai sitten ei. Aion tutkia kotimaassa mitä tuli hoidettua.

Puut on sidottu metallitankoihin.


Kastelujärjestelmän ja ihmisen yhteistyötä. Välillä puut juotetaan kunnolla, tippukastelujärjestelmä pitää huolen ylläpidosta.

Mintut leikattiin alas. Carme opetti, että minttu leviää täällä voimakkaasti villinä ja vie kasvutilaa muilta kasveilta.

Nämäkin saivat vettä.

Tämä kastelusuutin oli hyvä. Se on niin hyvä, että kun se on joskus tahtonut hajota ja on vuotanut, sitä on korjattu juottamalla tai hitsaamalla.



Siemeniä ja tikku, jolla paperilta siirrettiin siemeniä kasvatuskennoon.

Siinä niitä on. Alhaalla oikean puoleisessa kennossa on kolme siementä, muut vaaleat papanat ovat roskia.

Seuraavaksi onkin vuorossa viimeinen päivä, nyyh!

tiistai 24. syyskuuta 2019

Mehikasvirobotti täällä, päivää!

Bellmuntissa todellakin panostetaan siihen, että saisin mahdollisimman laajasti oppia kasvituotannosta. Työtehtävät poikkeavat siksi muiden työntekijöiden rutiineista. Eilen, ja tänään aamulla olen lisännyt lähemmäs 700 mehikasvia pistokkaista. Tein kaiken alusta loppuun, leikkasin pistokkaat, laitoin kasvualustaa ruukkuihin ja istutin kasvit. Olin kuulemma nopea, jej! Niin oli tarkoituskin, koska tietenkin haluan olla myös hyödyksi.

Pistokas.

Useita pistokkaita.

Tämmöisiä pikkuruisia olivat valmiit. Kuvassa olevan lajikkeen kansankielinen nimi on pito del perro. Tämä nimitys opetettiin henkilökunnan toimesta, ei pomojen. En suomenna sitä. 

Valmiita tapauksia. Asiakas olisi halunnut ostaa niitä jo, mutta tietenkin niiden täytyy ensin juurtua.


Koska sain mehikasvit valmiiksi jo aamulla, Maribel pyysi voisinko tehdä vielä istutuksia koreihin. Ne lähtevät taas Barcelonaan myyntiin.



Koristelin myös kaktuksia, tällä kertaa sopivan kokoiset suojakäsineet kädessä. Ei tullut piikkejä käsiin, mikä on ihmeellistä. Loppupäivän sain ikään kuin maleksia. Nypin hieman kukkia, kitkin rikkaruohoja käytäviltä, tutkailin istuttamiani kasveja, ja pälpätin Abbylle englanniksi. Kohta saapuu rauha tähänkin maahan, kun paluu Suomeen lähestyy.

Ennen Suomeen paluuta täytyy käydä vielä toistamiseen maistamassa olivatko tryffelit kermavaahdolla todellakin hyviä. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Maisemajunalla Pyreneitten juurelle

Viikonloppuna oli aikaa olla kunnollinen turisti. Kohokohtana retki vanhalla junalla La Pobla de Segur -nimiseen vuoristokaupunkiin. Tätä retkeä voin lämpimästi suositella, jos joku muukin viettää pidemmän aikajakson Lleidassa. Liput maksavat 32 euroa, ja retki kestää reilun 8 tuntia, joista neljä ollaan perillä vuoristokylässä. Hintaan sisältyy myös pienimuotoinen tarjoilu koostuen Pyreneitten vedestä, paikallisesta punaviinistä, sekä eräänlaisesta pizzamaisesta lätyskästä. Lätyskän oikeaa nimeä en tiedä, mutta se oli hyvin maukasta. Siinä oli erilaisia paistettuja paprikoita. Junamatka on oivallinen vaihtoehto, jos ei halua vuokrata autoa täällä hitusen suomalaista liikennettä vauhdikkaammassa ympäristössä. Seuraavat kuvat eivät mitenkään tee oikeutta junamatkalle, tai Pobla de Segurille. Keskityin aistimaan kuvaamisen sijaan.

Tällainen puksutin. Se kulki rauhallista vauhtia, eli hyvin ehti tuijottelemaan maisemia silmät ymmyrkäisenä. Juna myös tuuttaili paljon, kylien läpi mennessä, taloja ohittaessa, tunneleita ennen ja milloin mistäkin syystä. Ihmiset ulkona vilkuttivat iloisesti junan nähdessään.

Ooh, kasveja!

 Konduktöörit olivat hauskoja. Kävivät välillä vaunuissa esittämässä pientä ohjelmaa, ja jakoivat lahjaksi keksirasioita.


Maisemat olivat niin upeat, että meni kylmiä väreitä. Vuorotellen järviä, vuoristoa, ja vuorten läpi mentiin lukuisten tunneleiden kautta.




Perillä oli uusi, raikas inforakennus/juna-asema. Aulassa esiteltiin paikallista luontoa näin hienosti.

Pieni kaupunki oli kiinnostava, ja mukavaa vaihtelua Lleidan ihmisvilinään.

Kaupungintalolla näkyi vahva poliittinen sanoma. Kuvissa on katalonialaisen itsenäisyysliikkeen johtohahmoja, jotka ovat vangittuina.

Pobla de Segurissa näkyi luontoon pohjautuva matkailu. Paikka tarjoaa vuorikiipeilyä, hiihtoa, laskettelua, koskenlaskua ynnä muuta aktiviteettia. Yllättäen kiinnostuin kuitenkin tällaisista kasviopasteista.



Iloisen oloinen pieni kaupunki/kylä oli. Asukkaita on hieman vajaa 3 000. Oli jännä kävellä vanhoja, kapeita katuja, eikä aina tullut nurkan takaa joku vastaan. Tuli vähän kotikonnut mieleen! Maisemajuna ja La Pobla de Segur, olette jatkossa.


torstai 19. syyskuuta 2019

Bimboilua

Oliivipuiden muotoon siistiminen jatkui tänään koko päivän. Hyvä vaan, koska se on niin mukavata touhua. Monenmoisia öttiäisiä paljastuu vanhasta mullasta ruukkujen kätköistä. Vähän jopa harmittaa hajottaa niiden koteja. Hämähäkit kyllä saavat suksia muualle.

Öttiäisiä.


Työkaverit ovat opetelleet joitain sanoja suomeksi yllättääkseen minut. Hei ja näkemiin esimerkiksi. Josif erityisesti opettaa muita puhumaan suomea. Josifilla on valkoiset hiukset, joista tulee mieleen täkäläisen leipämerkki Bimbon jääkarhu. Kerroin naisille mitä bimbo tarkoittaa suomeksi ja englanniksi. Ihan ei mennyt merkitys oikein, sillä nyt Bellmuntin miehet kutsuvat toisiaan kilvan bimboiksi...



Vaan en se minäkään kaikkea ole ymmärtänyt oikein. Käytetään monta kertaa espanjan, katalaanin ja englannin sekoitusta puhuessa. Täällä vietetään juhlapäivää, joka vastaa ystävänpäivää. Miehet ja naiset ostavat toisilleen lahjoja. Olin pitkään siinä luulossa, että nainen saa mieheltä ruusun (rosa), ja mies naiselta sienen (bolet). Mikäs siinä, ajattelin. Kyseessä oli kuitenkin sana book. Olisin uskonut sienilahjankin, eri kulttuureissa on erilaisia tapoja. Kun minulta kysyttiin haudataanko Suomessa ruumit sanoin, että meillä kylmässä, villissä pohjoisessa syödään ne. Ei mennyt läpi!

Muuten kommunikointi on alkanut sujua siitäkin huolimatta, että moni osaa vain pari sanaa englanniksi. Reippaasti työkaverit kuitenkin laulavat mukana, jos radiosta tulee kappaleita englannin kielellä. Se on oikeasti kivaa, jollain tavalla hellyttävää kuunneltavaa. Esimerkiksi Queenin We are the champions lauletaan viiioooo-viishaa-a-miiifii-ii, tai jotain sinne päin. Itsehän en ole viitsinyt laulaa millään kielellä. Menee muuten maine koko Suomelta.

keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Oliivipuiden kieputusta ja tuholaisoppia

Tämän päivän työnä oli sydämien, kahdeksikkojen ja spiraalien muotoon kasvatettujen oliivien siistiminen. Hauskaa työtä! Jokaiselle myös vaihdettiin osa mullasta alle ja päälle.

Tähän pyrittiin.

Kärryllinen hoitoa vailla.

Tämmöttis. Oksat kieputetaan ruotuun.

Melkein valmis.

Valmiit lähtevät Cambrilsiin talvehtimaan.

Juan piti oppituokion tuholaistorjunnasta. Myös niistä pidetään kirjanpitoa: mikä kasvi, mikä tuholainen, millä aineella torjuttu, aineen vahvuus, vaikutus, kuka teki torjunnan jne.

Juan antoi siemen- ja taimikuvastoja kotiin vietäväksi. Pikaisella ensisilmäyksellä suurimman osan saa ruksia täällä bongatuksi.


Bellmuntin vieressä on koulu. Välitunnilla siellä soitetaan musiikkia, joka kuului erityisen hyvin tilaan, jossa oliivipuita käsiteltiin. Välitunti kuulosti lähinnä bileiltä, niin kova jytke kävi. Koululaisilla on myös oma kasvimaa Bellmuntin kyljessä.




Vierailu Cambrilsiin (Sisältää paljon kuvia)

Bellmuntilla on kaksi toimipistettä, joista toiseen teimme vierailun eilen. Se oli melkoinen etuoikeus, koska edes kaikki vakituiset työntekijät eivät ole päässeet siellä käymään. Paikka oli vielä isompi kuin Lleidan piste. Erona on se, että Cambrilsissa tuotetaan enemmän ja myydään vain tukkumuotoisena kasveja. Koska ei ole asiakaspalvelua, työntekijöitä on vähemmän. Pomot Juan ja Vicky seilaavat näiden kahden toimipaikan välillä. Jösses sentään, miten paljon oli kasveja! Seuraavissa kuvissa on niistä pari.







Kelta-ansalla tutkitaan mahdollisia tuholaisia.






Emokasveja säilytetään Cambrilsissa.

Tukussa oli hauskat värikkäät pöydät.














Emokasveja pidetään alueella myös puolivilleinä.

Tämäkin on emo.





Koiran- tai kanankoppi.

Juan tarkastaa tiluksia.



Paha kasvi. Tappava X.

Korkealle köynnöstelee rikkakasvi.


Maisemat oli hulppeat. Huomaa vuoret taustalla.

Havut tuetaan vaijereihin, etteivät ne kaatuisi tuulessa. On siinäkin tekemistä kiinnittää jokainen kahdesta kohdasta nippusiteellä vaijeriin.

Tarvikkeiden säilytyshalli.

Täällä asuvat kasvinsuojeluaineet.







Etualan kaktuksista kerätään siemeniä tuotantoa varten.

Kuvan viikunat ovat raakoja, mutta Juan etsi kypsän, kuori sen ja antoi maistettavaksi. Se oli supermakoisa. Mehukas ja aivan erilainen kuin mitä olen koskaan syönyt.

Villisian penteleet käyvät tonkimassa ja rikkomassa maapohjaisia kasvialtaita.


Työntekijä puuhassaan. Yksittästä lajiketta tehdään useammin tuhansia kuin satoja. Mikä työmäärä! Työskentelypöytänä toimii kukkarullakko.


Myös me vierailijat saimme maistaa työntekoa. Mallia näyttää niin nopea heppu, että oli vaikea saada kuvaa.

Pitkät rönsyt leikataan.


Paloitellaan juuri lehden yläpuolelta.

Kuusi pistokasta jokaiseen ruukkuun.
Leikkauskohtien vierestä versoo uutta.


Muutamien viikkojen kuluttua pistokkaisiin on jo muodostunut uusia lehtiä.

Matkalla takaisin Lleidaan pysähdyimme Montblancin keskiaikaiseen kylään. Pysähdys oli nopea viuhahdus, mutta Vicky halusi näyttää paikan.




Iltapäivällä sai mennä suoraan töihin ilman taukoa. Vicky toki ruokki paluumatkalla sympaattisella huoltoasemalla, jota piti kaksi persoonallista vanhempaa herrasmiestä. Oli pöytiinpalvelu, ja ruokalista tuli muistista, sitä ei oltu kirjoitettu mihinkään. Ehkä hauskin ruokailukokemus tähän mennessä. Olimme perillä Lleidassa vasta neljältä, joten pieni myöhästyminenkin pääsi tapahtumaan.
Iltapäivän puuhana oli orvokkien siistiminen paahteessa. Orvokit, joihin ei siistimisen jälkeen jäänyt yhtään kukintoa, lähtivät Cambrilsiin kasvamaan. Sieltä ne tulevat taas joskus takaisin Lleidaan. Cambrils on meren rannalla, joten siellä on kasveille suotuisa ilmasto.


Loppuilta kuluikin unia katsellessa. Se mitä tapahtui, ei ollut nukahtaminen, vaan totaalinen sammuminen. Niin oli päivä täynnä virikkeitä.